Takaisin Seurakuntavaalit 2010 -sivulle

Heikki Hiilamo
tutkimusprofessori
Helsinki / Oulunkylä

Miksi kirkon hallinnosta kannattaa puhua? Aihe on useimpien mielestä kuolet­tavan tylsä, eikä siitä siksi juuri keskus­tella. Vanha journa­listien neuvo on kuitenkin kuunnella siellä, missä on hiljaista. Siellä on valta.

Väitän, ettei kirkon uudis­taminen ole mahdol­lista ilman hallinnon uudis­tamista. Ulko­puolisen keskus­telun puute on johtanut siihen, että kirkon hallinto on saanut jäädä sääty-yhteis­kunnan ajalle. Tästä syystä monelle kirkon jäsenelle ei jää muuta vaikut­tamis­keinoa kuin erota.

Ensimmäinen tavoite on se, että yleinen ääni­oikeus ja vallan kolmi­jako on toteu­tettava myös kirkossa. Vaatimus voi kuulostaa sata vuotta vanhalta, mutta näin ei vali­tetta­vasti ole. Se on erittäin ajan­kohtainen ja suorastaan vallan­kumouk­sellinen.

Yleinen äänioikeus toteutettiin valtiol­lisissa vaaleissa vuonna 1907. Sitä ennen kullakin säädyllä oli yksi ääni, mikä korosti eri­tyisesti aatelin valtaa. Työ­läisillä, torppareilla eikä naisilla ollut ääni­oikeutta.

Kirkossa ei ole vieläkään toteutettu yleistä ääni­oikeutta. Kirkon päätöksen­teossa pappis­säädyllä (virassa olevilla ja joskus olleilla papeilla) on edelleen oma erityinen ääni­oikeutensa ja omat edustajansa. Tämä näkyy muun muassa kirkollis­kokouksessa, kirkko­halli­tuksessa, piispan­vaaleissa ja hiippa­kunta­valtuustojen vaaleissa.

Suomen hallitusmuodossa otettiin vuonna 1919 käyttöön vallan kolmi­jako eli Montesquieun oppi siitä, että väärin­käytön estämi­seksi lain­säädäntö­valta, tuomio­valta ja toimeen­pano­valta on erotet­tava toisistaan. Tätäkään peri­aatetta ei ole toteu­tettu kirkon hallinnossa.

Tämä näkyy muun muassa siinä, että kirkko­herra on samaan aikaan seura­kuntansa korkein virka­mies ja luottamus­henki­löiden esimies eli kirkko­neuvoston ja yhteisen kirkko­neuvoston puheen­johtaja. Toinen esi­merkki on arkki­piispan asema kirkko­hallituksen täys­istunnon puheen­johtajana. Nämä tarkoit­tavat samaa kuin että kaupungin­johtaja olisi oman virkansa ohella kaupungin­hallituksen puheen­johtaja tai että jonkun minis­teriön kanslia­päällikkö toimisi pää­minis­terinä.

On paradoksaalista, että edus­kunta päättää kirkollis­kokouksen esityk­sestä kirkko­laista — ja hyväksyy näin säädökset, jotka ovat räikeässä risti­riidassa sen omien peri­aatteiden kanssa.