Takaisin Kirkolliskokous- ja hiippakuntavaltuustovaalit 2008 -sivulle

Heikki Hiilamo
Kirkon diakonia- ja yhteiskuntatyön johtaja

Ehdolla maallikkoehdokkaana kirkolliskokoukseen.

Ajattelin viime syksynä poikkeuksellisen paljon diakoniaa. Tämä voi tuntua itsestään selvältä. Mitä muuta kirkon diakonian ja yhteiskuntatyön johtaja kirkkohallituksessa voisi ajatella?

Diakonia tuli poikkeuksellisen ajankohtaiseksi siksi, että minua pyydettiin hakemaan uutta työtä, vastasin myönteisesti ja hakuprosessin kuluessa alkoi vähä vähältä näyttää varmemmalta, että vaihtaisin työpaikkaa. Aloin pohtia omaa työtäni mennessä muodossa: Mitä olimme saaneet aikaan? Mitä oli jäänyt tekemässä? Mitä kirkon diakonialle nyt kuuluu?

Omaa mieltäni on lämmittänyt erityisesti, kun olen nähnyt television ja lehtien uutisissa diakoniatyöntekijöitä kertomassa köyhien elämästä Suomessa. Diakonian tehtävänä on auttaa niitä, joiden hätä on suurin ja joita ei muutoin auteta. Ainakin julkisuuden näkökulmasta olemme onnistuneet, jos meidän puoleemme käännytään, kun halutaan tietää hädänalaisten asemasta Suomessa.

Kirkon ulkopuolella työskentelevät kollegat ovat usein ihmetelleet juuri sitä, miksi diakonia on niin paljon esillä julkisuudessa ja miksi diakoniatyöntekijöiden uskotaan olevan pyyteettömiä auttajia, jotka julkisuudessa puhuessaan eivät pyri pönkittämään omaa asemaansa, vaan puhuvan vilpittömästi köyhien puolesta. Muutoin kirkon edustajat (kuten myös kuntien sosiaalityöntekijät) tulkitaan helposti ryhmäetujen äänitorviksi.

Yksi syy on varmasti se, että Suomi on jakautunut kahtia ja että kahtiajako syvenee. Meillä on yhä enemmän niitä, joiden hätä on paljon suurempi kuin muiden. Toiseksi diakoniatyöntekijöiden asema seurakunnissa on myös sillä tavoin väljä ja normittamaton, että heillä on mahdollisuus kohdata ihmisinä ihmisiä ja heidän hätäänsä. Säästöpaineet, valtava työmäärä ja pykälien kuormat ovat siirtäneet todellisen sosiaalityön kunnista seurakuntiin.

Diakonian vahva asema ei ole julkisuudessa elävä harha. Uskottavuus on syntynyt tekojen kautta. Laman aikana ja sen jälkeen kirkkoa siunattiin monella väsymättömällä innovaattorilla, jotka laajensivat ja kehittivät voimakkaasti diakonian toiminta-aluetta. Ideat saivat vastakaikua diakonian kentällä, joka on sen jälkeen jatkanut vahvaa työotetta.

Monet seurakunnat ovat uudistuneet ja uudistuvat juuri diakonian kautta. Diakonia on ollut edelläkävijä muun muassa vapaaehtoistyössä. Sen avulla diakonia on kasvanut - kuten alkuperäinen eli alkuseurakuntainen ajatus on - työalasta koko seurakunnan toiminnaksi.

Itse asiassa olen havaitsevinani koko kirkossa eräänlaista diakoniaherätystä. Diakonia ilmaantuu yhä uusiin yhteyksiin - lapsityöhön, nuorisotyöhön, perheneuvontaan, jumalanpalveluselämään jne. Diakonityö on tärkeää myös kirkon jäsenkysymyksessä. Monet haluavat kuulua kirkkoon siksi, että se puhuu ja työskentelee köyhien kanssa.

Diakoniaherätyksessä ei ole kuitenkaan kysymys vain tästä, vaan myös yhteisöllisyydestä. Hyvät teot ja lähimmäisistä huolehtiminen luovat sellaisen yhteisön, johon ihmiset haluavat sitoutua.

Kirkon hallinto ei kuitenkaan tunnista diakoniaherätystä, pikemminkin päinvastoin. Kirkkolain mukaan seurakunnassa on oltava diakonian virka, mutta kirkko ei ole onnistunut sopimaan siitä, onko virka hengellinen vai maallinen. Käytännössä tämä on tarkoittanut sitä, että diakonian viranhaltijat - kuten myös kasvatuksen viranhaltijat - ovat jääneet ilman välttämättömiä viran oikeuksia ja mahdollisuuksia osallistua päätöksentekoon. Tarkoitan diakonaattikysymystä.

Diakonian viran matala status näkyy myös palkkausuudistuksessa ja erityisesti siinä, ettei se tunnista riittävästi väliportaan diakoniajohtajien asemaa. Ylipäätään kirkolla on käsissään haastava palkkaongelma. Miten se onnistuu säilyttämään työntekijänsä ja rekrytoimaan heitä lisää, jos mielekkään työn hinta eli palkkaero muiden työnantajien kanssa nousee liian suureksi?

Kysymys on kaikkein kiireisin sairaanhoidollisen koulutuksen saaneille diakonissoille. Tehyn palkankorotukset olivat selvästi suuremmat kuin kirkolla. Lisäksi seurakunnissa vallitsee yleisesti epäselvyyttä siitä, miten sairaanhoidollista osaamista voidaan käyttää hyväksi diakoniatyössä, jossa taloudellinen avustaminen näyttää säilyvän edelleen keskeisenä työmuotona.

Talouslama kolkuttelee jo oven suussa. Diakoniaa tarvitaan vieläkin enemmän kuin aikaisemmin. Diakoniaherätyksen on saatava näkymään myös kirkon hallinnossa.