Mika Aspinen
TM, pastori
raamattuteologian kouluttaja, Kirkon koulutuskeskus, Järvenpää

Usko ylittää ihmisten pystyttämät rajat; tämän olen saanut kokea toimiessani kahden eri tunnustuskunnan pappina kahdessa maassa. Perheemme lapset kasvavat kahden maan kansalaisina ja kaksikielisiksi. Heille monikulttuurisuus on yhtä luonnollista kuin ilma, jota hengitämme. On luonnollista, että Suomen-mummille ja Sveitsin-Grossmamille puhutaan eri kieltä - kerrotaan sama asia eri sanoin.

Siinä on globalisaatio, verkostoituminen, kansainvälistyminen, siinä on dynaaminen käännösperiaate, siinä on hermeneutiikkaa.

Kirkko on yksi maailman vanhimpia globaaleja yhteisöjä. Kyse on alusta alkaen ollut uudistusliikkeestä. Samaa asiaa - Kristuksen evankeliumia, kirkon ydinsanomaa - on aina kerrottu ja on tänäänkin kerrottava eri tavoin ja erilaisin sanoin, jotta viestin ydinsisältö välittyisi. Tähän jo uskonpuhdistuksen perintö velvoittaa. 1500-luvulla oli oltava ajan hermoilla ja tehtävä teologiaa, joka vastasi sillä hetkellä polttaviin kysymyksiin - entä 2000-luvulla?

Avoimuuden, avaruuden ja itsekriittisyyden säilyttäminen on elinehto, muuten uudistukset takkuilevat kerta toisensa jälkeen: vanhoillisuus valtaa sijaa, ja periaatteista voi tulla kahlitseva laki. Kirkkoa uhkaa jarruttajan rooli - vaikka sen kutsumus on olla edelläkävijä ja tiennäyttäjä. Kirkkoa on aina uudistettava, ecclesia semper reformanda, jotta se voisi toimia evankeliumin välittäjänä myös oman aikamme elämäntodellisuudessa.