Vesa Hirvonen (Diakonia 1/07)

Seppo Rissanen: Lähetyskirje. Suomen Lähetysseuran johtajan puheenvuoroja lähetetyn kirkon toiminnata maailmassa. Helsinki: Suomen Lähetysseura 2005.

Lähetysjohtaja Seppo Rissasella on vahva missio, mikä on virkistävää nykyaikana. Hänen missionsa on tehdä Suomen Lähetysseurasta kirkon lähetystyön varsinainen elin, sikäli kuin se ei sitä jo ole. SLS:n teologian on hänen mukaansa oltava kirkon teologiaa, ja sen toiminnan kirkon toimintaa, jäännöksettä. Rissaselle ei siis riitä, että Lähetysseura on yksi kirkon virallisista lähetysjärjestöistä. Hän vastustaa "järjestölähetystä" siihen määrään, että herää kysymys, haluaisiko hän itse asiassa Lähetysseuran muuttuvan yksinkertaisesti kirkkohallituksen osastoksi? Mikä sitten olisi muiden lähetysjärjestöjen kohtalo? Saattaa olla, että Rissanen sallisi niiden hoitaa joitain erityistehtäviä, mutta kaikkien herätysliikkeiden lähetyskanavana pitäisi kyllä olla SLS: "Minusta on selvää, että kaikkien niiden hengellisten liikkeiden, jotka tahtovat rakentaa kirkkomme ja sen seurakuntien hengellistä elämää, tulisi löytää luonteva sijansa myös Lähetysseuran työssä." (s. 44, ks. myös ss. 63-64.)

Rissasella on missiolleen vahvoja teologisia ja muita perusteluja, mutta ne ovat ikävä kyllä aika hajallaan Lähetyskirjeen artikkeleissa: Lähetys on osallistumista kolmiyhteisen Jumalan omaan lähetykseen ja tällöin luonteeltaan universaalia ja kokonaisvaltaista toimintaa. Kirkko on olemukseltaan lähetetty kirkko, joka ei voi "ulkoistaa" perustehtäväänsä. Järjestölähetyksellä on kolonialistinen historia, ja myöhemminkin järjestöt ovat pyrkineet hallitsemaan uusia kirkkoja. Lisäksi monien järjestöjen olemassaolo muodostaa uskottavuusongelman ekumeenisessa todellisuudessa. Kuten tiedetään, Rissasen missio on herättänyt vastustusta muissa lähetysjärjestöissä, mutta esitettyjä vasta-argumentteja Lähetyskirjeessä ei juuri pohdita.

Rissasen toisena missiona voi pitää kohtaamista islamin kanssa, josta hän kertoo kiinnostavia asioita: Koraanin uudet tulkinnat ovat perinteisen käsityksen mukaan kiellettyjä, koska oikea tulkinta päättyi jo 900-luvulla. Yleisesti tiedetään, että kristinusko nauttii eräänlaista Koraanin suojaa, mutta on vahvoja islamilaisia liikkeitä, joiden mukaan nykyinen kirkko ei edusta sitä kristinuskoa, joka on suojattu Koraanissa. Islamistit pitävät länttä "Saatanan asuinpaikkana", koska he eivät hyväksy sekulaarin, uskonnosta erotetun valtiovallan ja lainsäädännön idea; yksin Jumalalla on valta määrätä, mikä on oikein tai väärin elämässä.

Rissanen selventää meille muslimien käsityksiä, mutta kuka selventäisi heille meidän käsityksiämme? Suomalaiset luterilaiset kyllä yleisesti kannattavat kirkon ja valtiovallan erillisyyttä, mutta sen ei ajatella johtavan siihen, että yhteiskunnasta tulisi saatanallinen. Päinvastoin myös esivallan ajatellaan olevan Jumalasta, ja sen ajatellaan voivan toteuttaa Jumalan tahtoa, koska luterilaisen käsityksen mukaan Jumalan tahto on eettisissä ja yhteiskunnallisissa asioissa ilmoitettu luonnollisessa moraalilaissa, jonka kaikkien ihmisten järki tajuaa. Syntiinlankeemuksen jälkeen ihmisten ajatellaan kyllä olevan haluttomia elämään oikein, mutta esivallan velvollisuudeksi katsotaan, että se tarvittaessa pakottaa ihmiset elämään ihmisiksi.

Lähetyskirjeistä käy ilmi, että Rissanen on henkilökohtaisestikin käynyt dialogia islamilaisten uskonoppineiden kanssa. Vaikuttavaa mielestäni on, että Libanonissa syksyllä 2003 pidetyssä kristillis-shiialaisessa seminaarissa Rissanen puhui myös juutalaisten puolesta.

Eräät vaikeat missiologiset ongelmakohdat eivät tule Lähetyskirjeissä riittävästi reflektoiduiksi. Tällainen on esimerkiksi kysymys lähetystyön oikeutuksesta ei. Vastaukseksi ei käy, että "ehkäpä kysymys ilmaiseekin enemmän kysyjän oman elämän kamppailusta Jumalaa vastaan kuin huolesta toisten ihmisten puolesta" (s. 18). Myöskään kysymys muiden uskontojen uskonnollisesta merkityksestä ei mielestäni tule riittävästi pohdituksi. Rissanen tosin huomauttaa, että "Raamatusta nousevan käsityksen mukaan Jumala on myös antanut jokaiselle ihmiselle jonkinlaisen tunnon itsestään." (s. 147) Muiden uskontojen yleiseen merkitykseen Rissanen viittaa vetoamalla piispa Kenneth Craggiin: "Cragg joutui kysymään, miksi kristityn pitäisi vastustaa uskonnollisuutta. Uskonnollisuudellaanhan ihminen - uskonnosta riippumatta - ilmaisee, miten hän syvimmiltään kokee ne elämän asiat, jotka häntä hallitsevat." (s. 169)

Näiden kysymysten reflektointi olisi varmaan tulenarkaa lähetysjohtajan tuulisella paikalla. Isossa lähetysjärjestössä on varmaan muutenkin riittävästi ongelmia, mutta niihin Rissanen ei juuri viittaa. Useat kirjan artikkeleista ovatkin juhlapuheita, ja eihän sellaisissa ongelmia oteta esiin. Voi tietysti olla, että sisäpiiriläiset osaavat lukea rivien välistäkin. Sisäpiiritunnelmaa kirjassa onkin, varsinkin alkupuolella, jossa kieli pahimmillaan puuroutuu hengelliseksi mutta hengettömäksi slangiksi: "Kun jaamme kokemuksiamme siitä, mitä olemme nähnet ja kuulleet Jumalan rakkaudesta tässä tehtävässä, se rakkaus, joka yhdistää kaikki ihmiset, siunaa meidät." (ss. 27-28).

Kaiken kaikkiaan Seppo Rissanen esiintyy Lähetyskirjeissä suhteellisen varovaisena lähetystyön ja koko kirkon uudistajana, mutta suunta on kyllä eteenpäin: "On yhä olemassa myös kristillisiä liikkeitä, jotka haluaisivat poistaa koko valistuksen ajan kirkon historiasta, mutta suurin osa uskovaisista on nähnyt tapahtumissa Jumalan ohjauksen. Kirkko on jäänyt eloon ja puolustaa monia Pariisissa [eli valistuksessa] esiin nostettuja yhteisen elämän sääntöjä sellaisina perusperiaatteina, jotka voidaan nähdä Jumalan sanasta nousevina. - Itse asiassa monet länsimaiseen elämään kuuluvat piirteet ovat myös kristityille niin tärkeitä, että niitä on alettu pitää olennaisesti kristilliseen uskoon kuuluvina asioina." (s. 178, s. 179)

Erityisen sympaattinen on Rissasen yksinkertainen toteamus kohtaamisista tuntemattomien ihmisten kanssa: "Joistakin keskusteluista saattaa tulla elämää muuttavia." Ei voi kuin toivoa sekä hänelle että meille kaikille paljon sellaisia kohtaamisia.