31.12.2011

Tulkaa kaikki -liike esitti sarjan kysymyksiä Kuopion piispan­vaalin ehdokkaille, hiippa­kunta­dekaani Sakari Häkkiselle, piispain­kokouksen pää­sihteeri Jari Jolkkoselle, tutkija Pauliina Kainulaiselle, läänin­rovasti Jaana Marjaselle, kirkko­herra Tapani Nuutiselle ja professori Miikka Ruokaselle.

	Sakari Häkkinen (kotisivu)	Jari Jolkkonen (kotisivu)	Pauliina Kainulainen (kotisivu)	Jaana Marjanen (kotisivu)	Tapani Nuutinen (kotisivu)	Miikka Ruokanen (kotisivu)
1. Mikä Raama­tun kohta puhut­telee Sinua erityi­sesti tällä het­kellä?	En osaa oikein nimetä vain yhtä kohtaa. Viime aikoina on pohdin­nassa ollut kertomus laupi­aasta samaria­laisesta (Luuk. 10:25-37), josta pidin esi­telmän San Francis­cossa marras­kuussa. Tänä aamuna jäin pohtimaan Paavalin sanoja kohdassa 1 Kor. 13:11-13.	Kuulun niihin, jotka helsinki­läisen eksege­tiikan opiskelu vähi­tellen vieraan­nutti Raamatun lukemi­sesta. Olen joutunut opette­lemaan luke­mista uudestaan, ja siksi kysymys ilah­duttaa. Nyt puhut­televat Jeesuksen sanat Matteuksen evan­keliumissa: "Älkää antako kutsua itseänne oppi­mestariksi, sillä teillä on vain yksi mestari, Kristus. Joka teistä on suurin, se olkoon toisten palvelija."	Emmauksen tien kulkeminen (Luuk. 24: 13-35), josta tuli jumalan­palvelus: Sana ja leivän murta­minen sytyt­tivät sydämiä. Kirkos­sakin hämmen­nys tekee tilaa uudelle, ennalta arvaamat­tomalle toivolle ja ilolle. Kristus on jo keskel­lämme, hän antaa innos­tusta ja rohkeutta lähteä liikkeelle.	Marraskuussa kävin Kuolleen­meren lähellä Ein Gedin luonnon­puistossa ääret­tömän kauniilla paikalla, jota kutsutaan Daavidin lähteeksi. Lähde pulppuaa suoraan vuoren seinä­mästä. Nuoren Daavidin kerrotaan piiles­kelleen vihaa uhkuvaa Saulia lähteen lähellä ole­vassa luolassa. Tuttuakin tutumpi paimen­psalmi 23 sai entistä syvemmän merki­tyksen.	Olen lukemassa juuri psalmeja ilta­lukemi­sena. Niissä puhut­telee paljaana ja rehel­lisenä olo Jumalan edessä ja rajaton luottamus Jumalan huolen­pitoon.	Jeesuksen sana Joh. 15:16 on jatkuvasti yksi olemassa­oloani syvimmin puhut­televa kohta: "Ette te valinneet minua, vaan minä valitsin teidät, ja minun tahtoni on, että te lähdette liikkeelle ja tuotatte hedelmää, sitä hedelmää, joka pysyy." Siinä on syy, miksi olen kristitty. Siinä on koko elämäni kutsumus, tarkoitus ja sisältö. Kaikki on pelkkää armoa ja lahjaa.
2. Miten käytän­nössä vaikut­taisit siihen, että kirkon päätöksen­teko olisi avoi­mempaa ja läpi­näky­vämpää?	Seurakuntatasolla piispan­tarkas­tusten yhtey­dessä voi pyrkiä korjaamaan asiaa, samoin kapi­tuliin seura­kunnista tule­vissa asioissa ilmenee joskus huonoa hallinto­kulttuuria, johon voi puuttua. Hiippa­kunnan ja kirkon keskus­rahaston hallin­nossa asiaan voi vaikuttaa ainakin kaikissa niissä päätöksen­teko­elimissä, joissa piispa on mukana. Perus­telut pitää kirjoittaa näkyviin ja valitus­mahdolli­suudesta on pidet­tävä kiinni. Nähdäk­seni kirkon hallinto on menossa entistä avoi­mempaan ja läpi­näky­vämpään suuntaan.	Maalliseen hallinto­lakiin on kirjattu mainiosti hyvän hallinto­käytännön perusteet. Niitä ovat esi­merkiksi lain­alaisuuden, yhden­vertai­suuden, tarkoitus­sidonnai­suuden, objek­tiivi­suuden ja luotta­muksen­suojan peri­aatteet. Niiden mukaan kirkos­sakin pitää toimia.	Tulee päästä keskus­telu­kult­tuuriin, jossa koke­musta kerän­neiden virka­miesten ja ylimpien päättävien luottamus­elinten vuoro­vaikutus on hyvää. Keinona koulutus. Hiippa­kunta­valtuustoa kehit­täisin myös ideointi­ryhmäksi.	Kannustaisin avoimeen keskus­teluun asioista jo valmis­telu­vaiheessa seura­kunnissa ja muilla kirkol­lisen päätöksen­teon fooru­meilla. Haastaisin kirkon päättäjiä pohtimaan, mitä merkitsee Meidän kirkko -strategian ajatus tehok­kaasta ja riittävän kevyestä hallin­nosta seura­kunnan toiminnan tukena. Muistut­taisin myös kirkon perus­tehtä­västä päätöksen­teon pohjana: kutsua ihmisiä armol­lisen Jumalan yhteyteen ja rohkaista välit­tämään lähim­mäisistä ja luoma­kunnasta.	Kirkkolaki ja -järjes­tyshän sääte­levät tätä. Kirkollis­kokous voi muuttaa säädöksiä, joten asia vaatii aloit­teita kirkollis­kokouk­selle. Sitä mikä olisi piispan vallassa eli kapi­tulin toiminta, voitaisiin ilman muuta kehittää purka­malla mm. turhaa byro­kratiaa ja tiedot­tamalla paremmin asioista. Osallis­tuminen esim. verkko­keskus­teluun enemmän olisi tärkeää.	Asioiden valmis­telusta pitäisi tiedottaa paljon avoi­memmin ja tehok­kaammin. Kirkon jäse­nistöä pitäisi rohkaista osallis­tumaan keskus­teluun jo asioiden valmis­telun alku­vaiheissa. Toisaalta monet päätöksen­teko­rakenteet ovat niin vanhan­aikaisia ja jäykkiä, että tarvit­taisiin iso remontti; tämä on tietysti kokonais­kiskon, viime kädessä kirkollis­kokouksen asia.
3. Pitäi­sikö seura­kuntien osal­listua ns. vanhan virka­kannan (nais­papit­toman) messu­toi­minnan järjes­tämi­seen?	Ei pitäisi. Kirkko on ratkai­sunsa tehnyt.	Seurakunnilla ei ole velvol­lisuutta järjestää vanhan virka­kannan mukaisia messuja tai muitakaan erityis­messuja. Eikä seura­kunnissa voida järjes­tellä työ­vuoroja suku­puoli­perustei­sesti. Seura­kunta voi kuitenkin antaa tiloja käyttöön esi­merkiksi herätys­liike­järjestöille. Näin tapahtuu nykyisin useissa seura­kunnissa, ja tätä suosi­teltiin myös herätys­liike­järjestö­johtajien ja piispojen yhteisessä tahdon­ilmauk­sessa vuonna 2009.	Toisessa vaakakupissa ovat ne taval­liset seura­kunta­laiset, jotka haluai­sivat viettää messua vanhaan tapaan. Toisessa vaaka­kupissa on, että tällai­sissa yhtei­söissä on suurempi riski joutua kokemaan hengel­listä väki­valtaa. Selvää on se, että päivä­jumalan­palveluk­sissa ei poiketa kirkkomme yhtei­sestä käytän­nöstä. Toistai­seksi en kannata myöskään muuten seura­kuntien aktiivista osallis­tumista nais­papit­tomien messujen järjes­tämiseen. Mutta asiaa tulee pohtia jonkin uuden­laisen ratkaisun löytämi­seksi.	Erillismessujen järjestäminen ei ole seura­kuntien tehtävä. Toki seura­kunnat voivat halu­tessaan antaa tiloja eri­laisten messujen järjes­tämiseen edellyt­täen, että ketään ei syrjitä suku­puolen tai muun syyn perus­teella.	Päivä­jumalan­palve­lukset tulee toimittaa nykyisin voimassa­olevan kirkko­järjes­tyksen mukaan. Esim. Joensuussa joitakin ilta­kirkkoja järjes­tetään yhteis­työssä parin herätys­liikkeen kanssa siten, että mies­papit palve­levat. Järjes­telyllä on taattu se, ettei ns. villiä messu­toimintaa synny ja yhteys myös niihin seura­kunta­laisiin säilyy, joilla on vanha virka­käsitys. Katson, että toisen vakau­muksen kunnioit­taminen on tärkeää.	Seurakuntien ei tule järjestää eikä osal­listua tällaiseen toimintaan. Mutta mielestäni moni­ääni­sessä kirkossa tulee olla tilaa myös niille herätys­liik­keille tai muille yhtei­söille, jotka itse haluavat järjestää tällaisia messuja.
4. Tulisiko kirkon siunata rekis­teröidyt pari­suhteet?	Tulisi siunata pyydet­täessä. Tätä olen Yhteys-liikkeen jäsenenä ja puheen­johtajana pyrkinyt edis­tämään.	Ruotsin kirkon kehityksen jälkeen on hyvä rehel­lisesti tunnustaa, että rekiste­röidyn pari­suhteen siunaa­minen jäisi ilmei­sesti väli­etapiksi tiellä kohti suku­puoli­neutraalin avio­liiton siunaa­mista. Todelliset vaihto­ehdot näyttävät siten olevan joko kirkkomme nykyinen ratkaisu tai samaa suku­puolta olevien avio­liiton siunaa­minen. Itse sitoudun mielelläni kirkkomme vuonna 2010 tekemään kokonais­ratkaisuun. Siinä pidetään kiinni kirkon avio­liitto­käsityk­sestä, puolus­tetaan seksuaali- ja suku­puoli­vähemmis­töihin kuuluvien ihmis­arvoa ja annetaan tilaa samaa suku­puolta olevien parien kohtaa­miseen.	Teologista estettä ei olisi selkeästi siunata rekiste­röidyt pari­suhteet ja näin tukea ihmisten sitou­tumista toisiinsa ja keski­näistä rakkautta. Kirkkomme nyky­tilan­teessa on kuitenkin parasta elää nyt tehdyn päätöksen mukaan, joka sekin mahdol­listaa yhteisen rukouksen ja ilon.	Olen sitoutunut kirkollis­kokouksen päätökseen rukouk­sesta pari­suhteensa solmi­neiden kanssa ja puolesta, vaikka olin valmis kannat­tamaan siunaa­mista. Toivon, että kirkon yhteinen ratkaisu koetaan myöntei­sesti tukena niille, jotka haluavat sitoutua pari­suhtee­seensa ja rakentaa vastuul­lisesti yhteistä elämää.	Nykyinen käytäntö on minusta riittävä tällä hetkellä. Asiassa tulee edetä harkiten ja eri osa­puolia kuunnellen. Siunausta pidän mahdol­lisena.	Minusta kirkollis­kokouksen marras­kuussa 2010 tekemä päätös on riittävä, se antaa mahdolli­suuden esi­rukoukseen pari­suhteensa rekis­teröi­neiden henki­löiden puolesta. Liturgi­sesti ja teologi­sesti katsoen jokaiseen esi­rukoukseen sellai­senaan jo kuuluu siunauksen ele­mentti. Tätä ilmentää sekin, että esi­rukous yleensä päättyy Herran siunaukseen. Mutta jos "siunauk­sella" tarkoi­tetaan viral­lista pyhän toimi­tuksen kaavaa, sellaista en kannata.
5. Miten toimisit, että omas­tamme jaka­minen vahvis­tuisi kirkossa ja yhteis­kunnassa?	Köyhyys koskettaa minua, joten siitä teemasta puhuisin ja kirjoit­taisin myös piispana. Jatkaisin myös mahdolli­suuksieni mukaan tällä hetkellä kesken olevaa tutkimus­projektiani Raamatun köyhyys­teksteistä. Toisin seura­kuntiin posi­tiivisia esi­merkkejä yhtei­söistä, jotka ovat ottaneet Jumalan valta­kunnan arvot tosissaan ja toteut­tavat niitä maan päällä. Rohkai­sisin seura­kuntia ja yhteis­kunnan päättäjiä konkreetti­semmin jakamaan omastaan. Erityi­sesti halu­aisin vaikuttaa siihen, että tulo­erojen kasvu maassamme pysäh­tyisi ja yhteisk­unta alkaisi entistä enemmän tukemaan vähä­osaisia.	Usein varsinkin meillä keski­luokkai­silla on kiusauksena kuvitella, että julki­lausumat, rahan lahjoit­taminen tai pelkkä verojen maksaminen riittää. Mutta Kristus meni pidemmälle. Auttamisen lisäksi hän myös samaistui heikko-osaisiin. "Minä olin sairas ja vankina, ja te kävitte minua katso­massa." Vaikka en osaakaan samaistua kaikkiin kärsiviin, uskon, että tässä samais­tumi­sessa on yksi muutoksen avain.	Ohjaisin keskustelua Raamatusta sen ydin­sanomaan, johon kuuluu profeet­tojen ja Jeesuksen huolen­pito köyhim­mistä. Tukisin Kirkon ulko­maan­avun työn vahvis­tamista paikallis­seura­kunnissa. Yhdessä muiden piispojen kanssa pitäisin esillä yhä uusilla tavoilla köyhien ja syrjäyty­neiden asemaa sekä kohtuul­lisen elämän­tavan teemaa.	Muistuttamalla jatkuvasti, että kirkko ei saa unohtaa kaikkein köyhimpiä ja kehit­tämällä seura­kuntien kanssa diakonia­työtä. Omasta jaka­minen on sekä ajan että varojen anta­mista toisten hyväksi henkilö­kohtai­sesti, ja kirkko voi yhtei­sönä olla monin tavoin esi­merkkinä omilla valin­noillaan ja ratkai­suillaan. Erityi­sesti haluaisin yhdessä muiden Itä-Suomen alueen toimi­joiden kanssa vaikuttaa siihen, että yhteis­kunnalli­sessa päätöksen­teossa muistetaan myös syrjä­seutujen ihmiset.	Piispana on mahdollista ottaa kantaa julki­sesti eri asioihin vielä vahvemmin kuin esim. kirkko­herrana. Tämä asia olisi eittä­mättä itselleni tärkeä. Erin­omainen paikka olisi esim. valtio­päivien avajais­jumalan­palvelus. Otin asiaan kantaa juuri eräässä toisessa haastat­telussa.	Kristittyjä pitäisi rohkaista omak­sumaan klassinen kristil­linen ihanne, jonka mukaan kunkin meistä tulisi lahjoittaa kymme­nykset eli 10% netto­tulois­tamme köyhille ja muille hädässä oleville sekä kristil­liseen lähetys­työhön. Parasta olisi löytää mahdol­lisimman tehok­kaita tapoja antaa lahjansa suoraan kohteeseen ilman turhan suuria hallin­nollisia kuluja. Esim. kummi­lapsi­toiminta on yksi hyvä esi­merkki tällai­sesta.
6. Millä konk­reetti­sella tavalla raken­taisit kirk­koon sovin­toa eri tavoin ajatte­levien välille?	Eri tavoin ajattelevia pitäisi koota yhteen keskus­telemaan, rukoi­lemaan ja auttamaan vähä­osaisia yhdessä. Keskus­telujen tavoit­teena tulisi olla eri tavoin ajatte­levien keski­näinen tutus­tuminen ja toinen toistensa ymmär­täminen sekä sen näke­minen, mikä osa­puolia yhdistää. Yhteiset rukoukset ovat tärkeitä, sillä Jumalan edessä on kaikkien käännyttävä rukouk­sessa samaan suuntaan, kohti Kristusta. Siinä ei voi kiistellä. Yhteinen auttamis­toiminta on puolestaan tärkeää siksi, että kirkon ykseyden tärkein ulot­tuvuus on kaikkien yhden­vertai­sessa mahdol­lisuu­dessa ihmis­arvoiseen elämään ja sanan ja sakra­menttien äärelle. Se on paljon tärkeämpää kuin opillinen ykseys. Piispana edis­täisin näitä kolmea tapaa rakentaa sovintoa: yhteinen keskus­telu, rukous ja palvelu.	Olisi osattava erottaa ne kristil­liset perus­vakaumukset, joista pidetään kiinni maailman tappiin asti ja ne "adiafora-asiat", joista voidaan olla vapautu­neesti eri mieltä ykseyttä vaaran­tamatta. Uskon myös, että pitää pyrkiä kasvo­tusten tapah­tuvaan keskustelun­yhteyteen eri liikkeiden välillä. Vain silloin voi syntyä luotta­musta. Parhaiten luotta­musta rakentaisi, jos eri­laiset ja vähän eri­mieli­setkin liikkeet voisivat tehdä konkreet­tisesti yhdessä jotakin, vaikkapa diakonian tai lähe­tyksen alalla.	Paras tapa on kohdata kasvokkain, hiljentyä yhdessä ja koettaa keskus­telemalla ymmärtää toinen toistamme yhä paremmin. Meillä on yhteiset uskon lähteet Kristuksessa — kun hakeu­dumme lähemmäs lähteitä, lähes­tymme myös toisiamme. Haluan itse kunni­oittaa toisten aitoa halua seurata Jeesusta ja toivon toisilta samaa asennetta.	Sovinto voi syntyä vain toinen toisensa kunnioi­tuksesta ja kuuntele­misesta tasa­vertai­sina kumppa­neina. Yhteyden rakenta­minen on yhteistä, vilpi­töntä rukousta ja perus­teisiin paneutuvaa keskus­telua, jossa opitaan tuntemaan ja ymmär­tämään toisiaan.	Julkisilla puheen­vuoroilla. Kutsu­malla eri osa­puolia yhteisiin neuvon­pitoihin. Tapaamalla esim. kristil­listen järjestöjen jäseniä (näin olemme toimineet Joensuussa, kun kirkko­herrat kutsuvat järjestöt silloin tällöin yhteis­työ­neuvotte­luihin).	Viettäkäämme yhdessä pyhää messua! Kun tunnus­tamme yhdessä syntimme, yhdessä kiitämme ja ylistämme Kolmi­yhteistä Jumalaa, kuulemme sanaa, rukoi­lemme yhteisten asioiden puolesta ja yhdessä vastaan­otamme euka­ristian sakra­mentin, siinä syntyy "syntisten soli­daari­suus" meidän eri tavoin ajatte­levien välille.
7. Mitä halu­aisit sanoa Tulkaa kaikki -liikkeen koti­sivujen luki­joille?	Toivoisin Tulkaa kaikki -liikkeen saavan nykyistä enemmän jalan­sijaa Kuopion hiippa­kunnassa. Liikkeen ohjelma on sellainen, johon voin sydä­mestäni yhtyä. Näitä tavoit­teita haluaisin piispana olla Kuopion hiippa­kunnassa edis­tämässä.	Arvostan, että yhtenä liikkeen tavoit­teena on luotta­muksen ja sovinnon raken­taminen eri tavoin ajatte­levien kirkol­listen ryhmien välille. Rukoilen, että uskal­taisimme kirkossa eri liikkeiden jäseninä pyrkiä yhdessä lähemmäs Kristusta ja lähemmäs toisiamme. Molemmat "kohteet" kuuluvat yhteen — ja ovat paljon haasteel­lisempia kuin yleensä kuvit­telemme.	Meitä kirkkona tarvitaan yhä enemmän. Sanoma pelas­tuksesta tuo ilon yksit­täisen ihmisen ja seura­kuntien elämään sekä motivoi raken­tamaan yhteis­kuntaamme väki­vallat­tomaan suuntaan. Pelastus koskee myös koko luoma­kuntaa. Koko­naisen pelas­tuksen teemasta voit lukea lisää sivuiltani www.pauliina­kainu­lainen.fi. Iloa ja rohkeutta Herran vuoteen 2012!	Ajatus yhteyden raken­tami­sesta ja eri­laisuuden kunnioit­tamisesta on innos­tava. Kristus tarvitsee jokaista, joka rakastaa kirkkoaan ja haluaa rakentaa sitä seura­kunta­laisena, työn­tekijänä tai vastuun­kantajana luottamus­tehtä­vissä. Hienoa, että olette mukana!	Rakennetaan yhdessä kristillistä kirkkoa, jossa on tilaa eri­laiselle ajatte­lulle ja eri­laisille ihmisille Jumalaamme turvaten.	Muistetaan se, että meitä eri­laisia kristit­tyjä yhdistävä asia, Kristuksen evan­keliumi, on paljon suurempi kuin, ne asiat, jotka meitä mahdol­lisesti erot­tavat. Meillä kaikilla eri tavoin ajat­tele­villa ja koke­villa kristi­tyillä on korkea kutsumus: me kaikki yhdessä olemme "Jumalan kansa", "Kristuksen ruumis" ja "Pyhän Hengen temppeli".